Valamon vanhuksen kirjeitä

Kuinka voisin olla uskomatta jumalaan, kun kaikkialla, katsonpa minne tahansa, näen ja tajuan jumalan viisauden ja hyvyyden ... Käyn mielelläni yksin kävelemässä, rakastan luontoa. Minne katsonkin kaikki liikuttaa mieltä, joka puu, joka pensas, entä pienet lintuset -sirkuttaen lentelevät puusta puuhun, takertuvat pikku jaloillaan oksaan ja noukkivat jotain, ja pupu valkoturkki juoksee ohi ... Kaikki mikä maailmassa on: lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus ... Maailma on imartelija ja valehtelija ja käsittää oman tilansa vasta siirtyessään iäisyyteen.

Tässä muutamia poimintoja skeemaigumeni Johanneksen ajatuksista. Näistä lyhyistä katkelmista paljastuu hänen lempeä, koko maailmaa rakastava luonteensa. Vaikka isä Johannes eli luosta­rissa lähes koko elämänsä, 68 vuotta, ei hän silti ollut maailmasta vieraantunut, vaan seurasi tarkkaan, millaista elämää hänen hengelliset opetuslapsensa elivät. Isä Johannes myötäeli ihmisten iloissa ja suruissa ja oli aina valmis opastamaan, mikäli häneltä neuvoja kysyttiin. Ja niitä kysyttiin. Skeemaigumeni Johannes oli kirjeenvaihdossa ympäri maailmaa asuvien ihmisten kanssa ja opasti heitä sekä kirjeitse että keskustellen. Häneltä kysyttiin neuvoa lähes kaikkiin ihmiselämään liittyviin asioihin avioliitosta alkoholiin, mutta eniten rukouksesta. Miten pitää rukoilla, kuinka usein pitää rukoilla ja pitääkö rukouksen tuntua jossain tai joltain. Rukouksen ongelmiin skeemaigumenilla oli vastauksia, mutta kuten hän aina korosti, ei jäykkiä neuvoja, vaan ohjeita. Tärkeintä oli rukoilla, ja se kaikkein tärkein on Jeesuksen rukous: Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä.

Kirjeensä isä Johannes usein päätti allekirjoituksella syntinen skeemaigumeni Johannes tai ansioton kanssarukoilija. Tällaisilla alle­kirjoituksilla hän teki tiettäväksi, ettei arvoasemastaan huolimatta ollut sen pyhempi tai synnittömämpi kuin kukaan mukaan, pikemminkin päinvastoin. Yksi rukouksen peruspilareita oli nöyryys Jumalan edessä.