Pyhittäjä Johannes Valamolainen

Painokuvaikoni puupohja, 14x18 Valmistettu Valamossa

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin kilvoittelijoista monet olivat kotoisin Pohjois-Venäjän kuvernementeista.
Näin myös Ivan Aleksejevitš Aleksejev, jonka myöhemmin tunnemme skeemaigumeni Johanneksena.

Hän syntyi Tverin läänissä 14. helmikuuta vuonna 1873 pienessä Gubka-nimisessä kylässä.
Alueen keskukseen Lihoslavlin kaupunkiin oli kotoa muutaman kymmenen kilometrin matka, kun taas läheisin,
Jumalanäidin Znamenie-ikonille omistettu kirkko oli parin kilometrin päässä Iljinskojen kylässä.
Se oli tulevan luostarivanhuksen lapsuuden ja nuoruuden pyhäkkö, keskeinen johdattaja uskon maailmaan.
Kirkon pihassa seisoo edelleen kivinen matala rakennus, entinen seurakuntakoulu, jossa myös tuleva luostarivanhus sai kirkon välittämät opin alkeet.
Vaikka Uusi Valamo oli vain häivähdys menetetystä luostarista, mieltyi isä Johannes paikkaan, sen luonnonkauneuteen ja erityisesti rauhaan.
Laajan vesistön kiertämä niemi metsien keskellä muistutti hänen mielestään Laatokan Valamon skiittaa.
Vanhuksen kelja sijaitsi veljestön ulomman kasarmimaisen asuinrakennuksen toisessa kerroksessa, jonka ikkunasta avautui näkymä niitylle, pitkälle niemeen ja järven selälle. Tähän huoneeseen saapuivat myös vanhuksen rippilapset hengellisiin keskusteluihin. Skeemapappismunkki Jefremin kuoltua skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä.
Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarissa kävijän hengellinen opastaja. Useimmat heistä olivat Venäjän emigrantteja, ympäri maailmaa hajaantuneita pakolaisia.
Vanhus neuvoi ja opasti heitä kirjeitse hengellisissä kysymyksissä.

Aika Uudessa Valamossa muodostui isä Johanneksen kultakaudeksi. Hänestä oli tullut laajalti arvostettu hengellinen ohjaaja eli starets.
Opetuksensa hän ammensi Raamatusta ja pyhien isien teksteistä. Pitkä ja monivaiheinen kilvoitus auttoi ymmärtämään ihmiselämän monimutkaisia ja usein sekavia tilanteita. Rippilapsien kirjo oli laaja – pappeja ja maallikoita, keisarillisen hovin piirissä eläneitä, taidemaailman edustajia ja kansanihmisiä – kaikki he kaipasivat kuuntelijaa ja lohduttajaa, neuvoja ja opastusta. Sitä he saivat vanhuksen luona käydessään ja vielä useammin kirjeitse.

Henkisen lohdutuksen lisäksi skeemaigumenin puoleen käännyttiin myös konkreettisissa kysymyksissä. Hän teki pitkiä matkoja sairaiden luo, ja tällöin hänen kauttaan tapahtui todistettuja Jumalan ihmetekoja.
Esimerkiksi Marina Latschinoff kertoi kuinka hänen alun perin pietarilainen, nyt Helsingissä asunut mummonsa Natalia Vasilievna Karhu halvaantui.
Hänen tyttärensä Klavdia matkusti Heinäveden Valamoon ja toi mukanaan Helsinkiin isä Johanneksen, jonka useamman viikon rukousten jälkeen mummo tuli terveeksi.
Isä Johannes oli jo aiemmin ohjauksellaan hoitanut terveeksi Marinan tämän ollessa pienenä vammautunut.